lauantai 8. lokakuuta 2016

Todellinen ystävyys? Läheisyys? Aitous?

Tätä tekstiä on vaikea otsikoida, koska en oikein ole vielä edes varma mitä tämä tulee sisältämään. Ajatus mulla toki on päässä, mutta se miten tuotan sen tähän tekstiksi on vielä vähän epäselvää.

Kaikki me tiedetään, että jokaisella on tapansa käsitellä omia asioitansa, ja puhun nyt niistä vaikeammista asioista. Toinen käsittelee niitä hyvin pitkälti itseksensä, toinen mieluusti enimmäkseen juttelee niistä ystäviensä kanssa, kolmas vähän sekä-että. Noh, sitten päästäänkin vähän vaikeampaan juttuun, eli siihen että miten me käsitellään muiden vaikeita juttuja. Tarkoitan siis sitä, jos kuulet että ystäväsi läheinen on vaikkapa kuollut, ystäväsi on vaikka saanut keskenmenon tai ystäväsi läheinen on vaikkapa sairastunut vakavasti. Miten siinä tilanteessa voi tukea ystäväänsä?



Itse olen huomannut viimeisen vuoden aikana hyvin näitä erilaisia tapoja käsitellä ystävän vaikeita asiota. Mulla itsellä on tämä vuosi ollut aika rankka, ja siihen on mahtunut hyvin paljon surullisia ja negatiivisia tapahtumia. Ja toisaalta myös hyvin paljon iloisiakin tapahtumia. Mutta niiden kaikkien tapahtumien johdosta olen hyvin selkeästi huomannut sen, ketkä niistä ihmisistä joita pidän ystävinäni, ovat oikeasti sellaisia ihmisiä joita voin kutsua tuolla nimellä. He ovat niitä, jotka omien kiireidensä keskellä muistavat kysyä miten voin. He ovat niitä, jotka tarjoavat aina apuansa jollakin tasolla. He ovat niitä, joiden kanssa voi luonnollisesti keskustella kummankin elämästä. He ovat niitä joilta saa vastavuoroisuutta kaikessa. He ovat niitä, jotka aidosti myös iloitsevat kanssani. He ovat niitä, jotka huomaamattaan teoillaan osoittavat minun olevan tärkeä heille.
Sitten on se toinen "ryhmä", joista huomaatkin että ai kappas, eipäs se koskaan mitään kyselekään että miten voin. Tai että eipäs se onnitellutkaan mua uudesta työpaikasta. Vaikka olisit heille ihan samallalailla kertonut jonkin asian, niin mitään et saakaan. Yleensä omia ongelmia kyllä jaksetaan vuodattaa, mutta missään välissä ei kysytä tai kommentoidakaan mitään sinun elämästäsi.



Tätä on hirveän vaikea yrittää selittää, ja se on jännä, miten näin kolmekymppisenäkin lähipiiri voi tavallaan muuttua omissa silmissä paljonkin. Ja itse en yritä identifioida tällä tekstillä ketään, tai ajattele että "saapas huonon omantunnon tämän luettuaan" (valtaosa ei edes varmasti lue blogiani :D) vaan halusin vaan kirjoittaa tästä aiheesta. Enkä puhu pelkistä ystävistä, vaikka sitä termiä useimmiten tässä käytänkin, vaan myös läheisistä/sukulaisista eli koko lähellä olevasta piiristä.

Jutun pääpointti onkin siis ehkä aitous. Ja välittäminen. Ihan ne vanhat perusarvot, jotka mulla ainakin on todella korkealla omissa elämänarvoissa. Ja jonkinlainen vastavuoroisuus. Että jos mä osoitan selkeästi välittäväni jostakin ihmisestä, ja hänen kuulumisistaan ja voinnistaan, saan samaa takaisin. Kukaan ei jaksa määräänsä enempää olla yksipuolisesti kiinnostunut toisesta. Ei sen paremmin ystävästä/läheisestä kuin jostain vastakkaisen sukupuolen edustajastakaan :D Kyllä se yksipuolisuus aika äkkiä alkaa ottaa päähän, ja alkaa läheneen loppuaan.



Hyvä puolihan tässä on se, että jyvät karsiutuu akanoista vanhan sanonnan mukaan. Jotenkin vaan itse luulin, että se karsinta kuuluu sinne teini-ikään tai parikymppiseen elämään. Jotenkin kuvittelin, että kolmekymppisenä mulla on matkassa ne ketä siinä oikeastikin kuuluu olla, ja että esim. uusien tuttavuuksien suhteen osaan suorittaa jonkinlaista pätevää karsintaa jo alkumetreillä. Mutta ihminen on erehtyväinen, sanotaan. Minäkin. Mutta tämän vuoden jälkeen ainakin tiedän, ketkä oikeasti vierelläni seisovat. Ja niihin ihmissuhteisiin aion jatkossakin panostaa. Ja loput saa itsekseen pikkuhiljaa jäädä, koska aikani on muutenkin todella rajallista, niin olen päättänyt että mihinkään mistä en itse niin sanotusti saa mitään, en enää käytä aikaani.

Toisaalta olen miettinyt, josko kaikilla ei ole keinoja käsitellä toisten vaikeita asioita, mutta jos ei sen paremmin ole keinoja käsitellä toisten ilojakaan niin eikös se oo aika varma merkki että jotain on pielessä? :D 

Minä ainakin luotan vaistooni ja havaintoihini tässä aiheessa. Tästä tekstistä tuli varmaankin todella sekava, mutta ehkä siitä jokin ajatuksen siemen selviää. Olen melko varma, että monikin omassa lähipiirissään painii samankaltaisten ajatusten kanssa, mutta näistä ei vain oikein uskalleta puhua. Ehkä siksi, että yleensä "sä et oo mikään mun oikee ystävä, kyllä mä hei tiedän ketä mun truuuuuu frendsit on!!!!" -tyyppinen toiminta mielletään kuuluvaksi sinne teini-ikään, ja ehkä aikuisena hävettää puhua tälläisestä aiheesta. Mun mielestä tälläinen aihe on sellainen, joka valitettavasti kulkee mukana koko elämän ajan. Ja aika ajoin tälläisiä havaintoja tekee, ja sen jälkeen ihmissuhteet muuttuvat.

Tsemppiä kaikille, joita teksti jollain tavalla kosketti<3 Ja kaikille muillekin, pidetään kiinni aitoudesta! :)

2 kommenttia:

  1. Luen blogiasi satunnaisesti, kun se osuu silmääni Facessa! :) Tää teksti on niin totta, ja osuu valitettavasti niin täysillä myös omalle kohdalleni. Jatkuvasti huomaan olevani se kuuntelija, auttaja, psykologi yms useammallekkin "ystävälle", mutta juuri ne jotka ovat pisimpään pysyneet matkassa, eivät ole vastavuoroisuutta nähneetkään. Se on turhauttavaa ja epäreilua. Itse olen näille henkilöille suoraan asiasta sanonutkin, ja vastaukseksi saan selittelyä, loukkaantumista ja välien etääntymistä. Sitten myöhemmin kun yritän taas lähentää välejä, toivon että nämä ystävät olisivat jotain oppineet, mutta ei, sama jatkuu. Syy miksi haluan yrittää vielä paikata välejä on, etten voi uskoa että ihmisten itsekeskeisyys todella tulee sen ystävyyden väliin, mutta pikkuhiljaa se on vain pakko hyväksyä. Tässä prosessissa itse saan hankalan maineen, ja toisaalta oma pettymys ihmisiin,ystäviin, vaan kasvaa. "Expecting is my favorite crime, and disappointment is always my punishment".

    VastaaPoista
  2. :( Onpa kurjaa kuulla että sulla samanmoisia kokemuksia. Kuvasit hyvin myös mun fiiliksiä. Mäkin monesti mietin että miksi mä enää edes yritän? Ja juuri tuo pieni "toive" että asiat muuttuisivat... Todella monta kertaa joutunut pettymään ja nimenomaan joutunut alkaa hyväksymään sitä pettymystä. Ja niin totta tuo englannin kielinen lainaus!!

    VastaaPoista