tiistai 15. elokuuta 2017

Blogin elvytys -hyvä vitsi

Tasan puoli vuotta sitten kirjoitin siitä, että alan elvyttää blogia ja blogata taas enemmän. Niin ei käynyt, ja nyt on puoli vuotta vierähtänyt. 

Kevät oli ihan kamala. Olin koulussa, harjoittelussa tekemässä ihan normi viikkotuntimäärää ja silti tein koko ajan omiin töihin vähintään 75% työaikaa. Ei mulla ollut aikaa mihinkään muuhun, ja nyt jälkikäteen en edes ymmärrä miten vuorokauden tunnit riitti noihinkaan. 

Loppukeväästä tapahtui kuitenkin iloisiakin asioita, muitakin kun koulu+harkka+työt -yhdistelmän loppuminen. 


Meidän perhe kasvaa<3

Siitä päästäänkin siihen, että mulla meni koko tää kesä on ohi, kun oon kärsinyt hyperemeesistä (kannattaa googlettaa, löytyy mm.hyvät suomalaiset hyperemeesiyhdistyksen sivut). Eli suurimman osan kesää vietin joko terveyskeskuksessa tiputuksessa, sairaalassa osastolla tai kotona peiton alla ollen niin huonossa kunnossa että noustuani joko oksensin heti tai pyörryin. Tai molempia. 

Nyt on 19.raskausviikko menossa, ja edelleen oksentelen mutta en läheskään niin rajusti kuin viikot 7-15. Nyt olen viimeiset 4 viikkoa ollut sentään ilman tiputusta, kun jotain pysyy sisälläkin. Saa nähdä meneekö silti oksennellen koko raskaus, vaikka asteen verran onkin helpottanut. Jää nähtäväksi. 

Mutta nyt kun olen edes hieman toennut, yritän oikeasti elvyttää tätä blogia. Ensin seuraamaan uutta odotusta, ja sitten tietysti kulkeen mammalomalla mukana kahden lapsen äitinä. 

Toivottavasti tästä alkaa blogin uusi elämä! :-) 

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Blogin elvytys

Terveppä vaan ja hyvää alkanutta vuotta näin helmikuun 15.päivänä :D

On ollut pikkuisen haipakka alkuvuosi, aloitin heti tammikuun alusta uudessa työpaikassa sairaanhoitajana, teen 75-100% työaikaa ja sitten yritän käydä pari päivää viikossa koulussa istumassa erikoistumisopinnoissani ja opinnäytetyökin tossa "sivussa" kulkee :D Tälläistä tiedossa oikeastaan koko vuosi, ja harkat kun tulee vielä päälle niin ne viikot vasta kivoja onkin koska silloinkin jatkan omissa töissäni, en opintovapaalla tms. Mutta se on tämä 2017 enää tälläistä, sitten se oli siinä! Ainakin toistaiseksi;)

Tämän pienen alkuhöpöttelyn jälkeen siirrytään heti varsinaiseen postaukseen, joka on lapsuuden ystäkirjat -ideasta inspiroitunut, blogeja kiertävä ihan hauska juttu :)



Aikuisten kaverikirja!

Nimeni on Marie
Jotkut tosin kutsuvat minua Maijaksi tai Makeksi
Olen syntynyt vuonna 1986
Lapsuuskotini langallinen numero: 3463283, helposti muistui mieleen :D
Pienenä olin varma, että minusta tulee isona: Lentoemäntä
Mutta isona minusta tulikin: Sairaanhoitaja
Jos saisin lisää tunteja vuorokauteen: Olisin enemmän perheeni kanssa, ja ehkä myös itseni kanssa.
Harrastan nyt: en oikein mitään! Tyhmä vastaus, ja tyhmä syy eli kun ei ole aikaa. Haluaisin kyllä harrastaa vaikka mitä, mutta niiden aika on vasta v.2018 kun tämä hässäkkä helpottaa.
Parin lasillisen jälkeen perjantai-iltana kuuntelen Spotifystä: Koska mä muka otan pari lasillista perjantai-iltana? Tällä hetkellä yleensä perjantai-illat olen töissä ja viikonloput aamuvuorossa. Mutta jos mulla olis ihan oikeasti tsäänssi tällaiseen, niin varmaan kuuntelisin teiniaikojen hittejä ja fiilistelisin niitä.
Noloin teeveeohjelma josta pidän: ”Turhajulkkis-Realityt”; bb jo aikoinaan, nyt nää kaikenmaailman temptation islandit ja viidakon tähtöset ja milloin mitkäkin :D
Bravuurini keittiössä : Omatekoinen pizza
Melkein hävettää kertoa, mutta itken aina kun: En oikein osaa itkeä, tätä tunnelukkoa pitäisi kehittää ja yritänkin kehittää sitä!
Lapsuuteni lempilelu: Nyhry- niminen nukke
Lempilelu nykyään: iPhonen seiska
Salainen paheeni: lastenvaatteiden hamstraaminen
Eikun se ihan oikea salainen paheeni: netistä tilaaminen
Viisaus, jonka olen tähän mennessä olen oppinut: Empaattisuudella ja aitoudella pärjää pitkälle!


torstai 15. joulukuuta 2016

Viime viikkojen kuvia

Joskus tällaiset sekalaiset, kuvapainotteiset postaukset on ihan kivoja. Joskus ärsyttäviä, varsinkin jos postauksen tekijää seuraa esim.instassa ja kaikki kuvat on jo nähty. 
Nyt kuitenkin teen tällaisen, menipä sitten syteen tai saveen :D 

Oon ollut viime viikkoina aivan jäässä! Sisällä ja ulkona! Vaikkei vielä ole edes ollut kovia pakkasia ja sisälläkin on kyllä lämmin, sekä töissä että kotona. Siitä huolimatta jäädyn :/ paksut neuleet ja huivit ovat siis kovassa käytössä päivittäin. 

Yhtenä mun ja pikkujäbän yhteisenä vapaapäivänä käytiin ihmettelemässä mm. Tampereen upeaa joulukuusta:) 

Koti on saanut jouluista ilmettä, vaikken edelleenkään mikään "jouluihminen" olekaan. Vähäsen on kiva laittaa, ja paljon tunnelmavaloja:) tänä vuonna tein jopa itse tavallisiin kynttilälaseihin numerot pahvista ja juuttinarusta, jotta sain adventtikynttilät niihin. Tuon toisen adventtikynttelikön (musta teline jossa valkoiset kynttilät) tilasin netistä. 

Itsenäisyyspäivänä (lemppari juhlapyhänäni) olin aamuvuorossa töissä ja sen jälkeen syötiin itsenäisyyspäivän herkkuja kotona ja tietysti fiilisteltiin 99 -vuotiasta Suomea ja linnanjuhlat tv:stä kruunasi illan :) 

Viime lauantaita vietettiin mieheni kanssa kahdestaan Helsingissä. Syötiin hyvin ja ilta huipentui Yö-yhtyeen 35v juhlakonserttiin Espoon puolella. 

Sunnuntaina olikin jo 3.adventti! 

Tämä viikko on mennyt töissä, jossa on todella kiirettä ja todella rankkoja päivät on nyt. Illat menee häsätessä sitä sun tätä asiaa hoitaessa ja on päiväkodin joulujuhlaa, opparin tekemistä ja milloin mitäkin. Huhhuijjaa! :D 

Tällä erää siis näihin kuviin ja näihin tunnelmiin :) 


lauantai 3. joulukuuta 2016

Epäsuosittuja mielipiteitäni äitinä

Blogeissa on nyt jonkin aikaa kiertänyt tälläinen mielipidejutska, jossa äidit kertovat valtaväestön mielipiteestä tai toimintatavoista poikkeavia mielipiteitään. Tämä on siis tälläinen leikkimielinen juttu, eikä henki ole yhtään sellainen että "saanpas paasattua omat mielipiteeni". Mun mielestä tää vaikutti kuitenkin hauskalta idealta, koska jokainen meistä varmasti huomaa tekevänsä juttuja "erilailla kuin yleinen mielipide on".

Kuvituksena meidän ihania alkusyksyisiä 3v. kuvia<3


Karkkipäivä

Meillä ei ole käytössä karkkipäivää. En oiken usko siihen. Tai mun mielestä on hullua, miksi opetetaan siihen että yhtenä päivänä saa mässätä karkkia/herkkua/mitä lie ihan vaan sen takia että kun on lauantai (tai olipa se karkkipäivä mikä tahansa nimetty viikonpäivä). Mä itse uskon ennemmin siihen, että herkkuja syödään sopivissa väleissä ja tilaisuuksissa huolimatta siitä mikä viikonpäivä on. Joskus saattaa mennä kaksikin viikkoa ilman mitään herkkuja, eikä sitä kukaan edes huomaa. Joskus taas sitten saatetaan tiistaina ostaa se tikkari kun pidetäänkin arjen keskellä leffailtaa tai torstaina saakin yhden suklaakonvehdin kun käydään sukulaisilla kylässä. En oikein tiedä, miten ne edes tekevät kenellä on karkkipäivä vaikkapa lauantaisin. Jos viikolla kyläillään, ja tarjolla on karkkeja/herkkuja, niin kielletäänkö ne syyllä "tänään ei ole karkkipäivä?" vai annetaanko syödä, ja silti lisäksi vielä lauantaina herkutellaan sitten vaan sen takia kun on sitten se ns.virallinen karkkipäivä? En tavoita tuota ajatusta. Tämä systeemi on meillä ainakin tähän reiluun 3 ikävuoteen mennessä osoittautunut todella hyväksi ja uskon siihen että tämä opettaa terveempään ajattelumaailmaan herkkujen suhteen :)



Ruutuaika

Vähän sama juttu tämän kanssa. En tavoita sitä, miksi pitää tiukasti päättää jokin päivittäinen ruutuaika lapselle, eli siis se aika jolloin lapsi saa katsoa tv:tä/olla tabletilla. Toki olen tietoinen joistakin tutkimuksista (jotka toistaiseksi ovat hyvin suppeita) että ruutuaika vaikuttaa oppimisaikeuksien kehittymiseen ja univaikeuksiin jne. Mutta toisaalta, itse olen ainakin huomannut sen miten paljon tuollainen 2-3 -vuotias oppii esim. katsellessaan Ryhmä Hau:ta. Olen itsekin katsellut useamman jakson, ja todennyt että onpas hyvä ohjelma ja kylläpä tässä opetetaan paljon. Samoin tabletilla pelattavat palapelit, jotka meillä ovat tosi suosittuja ym. oikeasti kehittävät tekemiset tuon ikäisille. Ja varsinkin hoitopäivien jälkeen kotiintullessa meidän poika kaipaa selkeästi rauhoittavaa hetkeä. Toki on muutakin rauhoittavaa tekemistä kuin lastenohjelmat, ja teemme muutakin, mutta pointti on se että mun mielestä tää on toistaiseksi ainakin vielä sellainen asia, josta en niin kauheasti stressaa. Saattaa olla että tänään poika katselee ohjelmia/on tabletilla yhteensä 2 tuntia, voi olla että seuraavina (useampina) päivinä ei ollenkaan. Sopivassa suhteessa siis, ilman kauheeta haloota :)



Rytmistä kiinnipitäminen

Mä oon pikkujäbän syntymästä asti uskonut rytmeihin. Toki vauvavuotena ne ovat mitä sattuu, ja harva siihen pystyy vaikuttamaan. Mutta kun alettiin pääsemään pois ihan vauvavauva-nukkumisesta, 1-2 päikkäreiden rytmiin (n.1-vuotiaana), niin siitä lähtien meillä on nukuttu päiväunet aina klo. 12-14 välissä. Okei, joskus 12:30-14:30 mutta eniwei. Ja tähän itse opetin lapseni ja yllättävän pian se alkoikin sujua aikanaan. Ja sen jälkeen on siitä pidetty aina kiinni, huolimatta siitä missä olemme. Ja edelleen meidän 3v2kk nukkuu tuon välin, kotona ja päiväkodissa. Uskon selkeiden rytmien rauhoittavan lasta ja selkiyttävän lapsenkin elämää vaikkei ne sitä toki itse vielä siinä vaiheessa tiedä/arvostakaan :D  

Lapsen toiveet

Me tehdään tosi paljon juttuja pikkujäbän toiveiden mukaisesti. En luokittele sitä varsinaisesti tähän muoti-ilmiöön, lapsentahtisuuteen, kuuluvaksi koska juuri edellisessä kohdassa kerroin että esim. päivän rytmin(nukkuminen&ruokailut) meillä määrittelee aikuinen. Mutta muuten sitten mennäänkin aika paljon lapsen toiveiden mukaisesti, vapaahetkinä siis. Jos pikkujäbä sanoo meidän yhteisen vapaapäivän aamuna että "äiti, voidaanko tänään mennä sun koululle syömään ja katsomaan jonnekin ambulansseja", niin me sitten tehdään jossei muita suunnitelmia ollut. Tai jos pikkujäbä kysyy jossain kohtaa viikkoa että "mennäänkö viikonloppuna kaikki yhdessä kävelylle", niin sanon miehelleni että hei mennääs viikonloppuna koko perhe yhdessä kävelylle kun lapsemme sitä toivoi. Nää on siis tällaisia toisaalta aika pikkujuttuja mitä jäbä pyytää, ja ehkä siksi niihin on ollut aina aika helppo suostua. Mä jotenkin tykkään siitä, että niitä harvoja vapaa-ajan hetkiä saa myös lapsi päättää mitä tehdään. Toki meillä on hurjan paljon aikuisenkin päättämää tekemistä (kauppa, kyläilyt, jne.), mutta jos vaikka matkalla kauppaan lapsi sanoo että "käydäänkö kattomassa autoja autokaupassa matkalla", niin usein kurvaan autokaupan pihan kautta. En pidä sellaisesta että aina kaikkeen sanottaisi lapselle "ei", ihan vaan periaatteesta ettei lapsi saa päättää vaan aikuinen päättää, tai sanottaisi "ei" sen takia ettei itseä nyt huvita.



Imetyksestä vouhottaminen

Tää on nyt useamman vuoden ollut jo arkipäivää. Milloin vouhkaa iltalehti, milloin kaikenlaiset bloggaajat instassa, milloin mitäkin. Mulla on tähän(kin) aika neutraali linja, imettäköön se kuka kykenee ja sen päälle vielä haluaa. Ja olkoon imettämättä se kuka ei kykene syystä tai toisesta tai ei halua. Kyllähän jokainen tästä asiasta ne suositukset tietää, mutta ne ovat vain suosituksia. Jokaisen kannattaa muistaa se. Suosituksia on tässä maailmassa niin monta sivua että yksi ihminen ei elämänsä aikana edes ehtisi niitä lukea. Itse koitan aina muistaa sen, että suosituksista huolimatta nämä ovat jokaisen valintoja ja päätökseen voi vaikuttaa todella moni asia. Tai sitten voi olla fysiologinen tekijä eli jokin sairaus joka estää imettämisen. Tai voi olla että kertakaikkiaan maitoa ei tule, vaikka kuinka tahtoisi imettää. Syitä voi olla niin monia kuin ihmisiäkin on, ja siksi koitan itse suoda jokaiselle ymmärtävän ajatuksen oli niin tai näin.



Vanhempien sängyssä yöunien nukkuminen / väliin köpötteleminen keskellä yötä

Meillä (vai mulla?:D) on vahva periaate siitä että yöunet nukutaan omassa sängyssä, ja mikäli yöllä herätään niin äiti tai isä voi tulla hetkeksi viereen "nukkumaan" tai silittelemään, jos näkee vaikka pahoja unia tms. mutta omassa sängyssä siis nukutaan eikä tulla äidin ja isän väliin. Tässä on aika montakin pointtia, suurin tietysti se että en missään nimessä halua opettaa lastani tulemaan väliin koska sittenhän se nukkuu siellä teiniksi asti ja hyvästi se vähäinenkin halailuaika miehen kanssa! Ja kyllä parisuhdettakin pitää hoitaa, jokaikinen päivän toiminto ei mun mielestä voi mennä lapsen ehdoilla (eli että vielä yölläkin saisi tulla väliin kun hyvin pikälti päivät kumminkin menevät ns. tuollaisen 3v.:n ehdoilla). Toisekseen, ainakin meidän lapsi oon niin kamala hyrrä pyörimään ja potkimaan, että itse en saa nukuttua silmäystäkään enää jos hän tulee meidän väliin. Muutama kerta kokeiltu on esim. mökkioloissa tms. missä omaa sänkyä ei ole ollut ja voi hyvää päivää. Ei mun kannata mennä siihen samaan sänkyyn ollenkaan jos mielin nukkua. Viikonloppuisin päiväunet pikkujäbä saa nukkua meidän sängyssä jos haluaa, ja sen tuntuukin olevan maailman paras paikka nukkua päiväunia. Yleensä vielä mennessänsä höpöttelee ylpeänä "nyt minä saan mennä äitin ja isän sänkyyn nukkumaan päiväunille". Tämä järjestely on toiminut meillä tosi hyvin, ja jos lapsi herää yöllä, niin huutelee huoneestansa äitiä tai isää (jos siis kokee tarvitsevansa vanhemman seuraa/turvaa) eikä automaattisesti köpöttele meidän huoneeseen. Aamuisin kyllä tietää, että silloin saa tietenkin tulla rauhassa heräilemään äitin ja isän kainaloon, äidin ja isän sänkyyn<3

Siinäpä minun ei-niin-suosittuja mielipiteitäni äidin roolissa, saat kertoa rohkeasti mitkä sinun ovat?

 


torstai 1. joulukuuta 2016

Harjoittelijana olon ihanuus


Tiettekö, kun varmaan joka asiassa mitä teet, niin aina jossain kohtaa tulee täysi turhautuminen. Tai no, ei nyt välttämättä joka asiassa mitä teet. Mutta tarkoitan esimerkiksi töissä; vaikka kuinka pitäisit työstäsi niin aina joskus vaan tulee niitä hetkiä kun kaikki turhauttaa ja ei vaan jaksa. Tekis mieli oikeasti potkia niitä seiniä ja haistattaa kaikille juuri sitä itseään.

Mulla tällä hetkellä potkii pahasti päähän harkassa oleminen. Eli työyhteisössä oleminen opiskelijan roolissa. Vaikka tykkään ihan mielettömästi sairaanhoitajan työstä, olinpa sitten missä tahansa harkassa, niin en vaan jaksa sitä kaikkea muuta shaissee mitä harjoittelijana oleminen on. Harjoittelijana oleminen vaatii koko ajan todella paljon. Olen nyt viimeisesti 6kk:sta viettänyt 5kk palkattomassa harjoittelussa eri paikoissa, ja kieltämättä nyt on tunne että riittää hetkeksi.

1. Harjoittelijana minun täytyy aina jaksaa hymyillä ja olla superystävällinen kaikille työyhteisössä, vaikka minulle oltaisiin ilkeitä, töykeitä, jätettäisiin kertomatta asioita jne. Työyhteisössä opiskelijan roolissa olevana täytyy aina olla kuin mikään ei haittaisi, kestohymy kasvoilla.

2. Joka kerta uuteen paikkaan mennessäni on edessä ne samat asiat, jotka tekevät olon ns. epämukavaksi: missä ovat vessat, missä voin säilyttää evääni, saanko omat avaimet tällä(kään) osastolla vai joudunko pyytämään joltakin avainta lainaksi joka kerta kun tahdon vessaan tai tarvitsen laukustani (joka on lukossa olevassa taukotilassa) siteen tai särkylääkkeen, miten tauotus menee, onko opiskelijana ok olla taukotilassa/kansliassa, jos ohjaajani lähtee jonnekin esim.huoneesta niin kävelenkö perässä vai jäänkö odottomaan jos minulle ei sanota mitään, jne. Hirrrrrveen paljon kaikkea on, ja yleensä luettelemani asiat ovat ihan justiinsa niin epämukavia harkan loppuun asti.

3. Harjoittelijana minun täytyy aina jaksaa olla kiinnostunut kaikesta, mitä minulle opetetaan. Toki kaikki tieto on arvokasta, mutta esim. tässä kohtaa kun itse olet alkamassa erikoistumaan psykiatriseksi sairaanhoitajaksi, ei viimeisessä ns. perusopintojen harkassa välttämättä kiinnosta se mitä kaikkia aineita kuuluikaan allergiatestien ihopistossarjan 5.erikoissarjaan, varsinkin jos olet tekemässä lasten harjoittelua ja sinun pitäisi oppia lasten hoitotyöstä ja lasten lääke- ja nestehoidosta. Mutta silti sinun täytyy leikkiä kiinnostunutta juuri tuostakin ihopistossarjan 5.erikoissarjan osasta, jota työntekijä selittää sinulle vartin. Täytyy olla kiinnostunut tiedosta, jota en koskaan tule työssäni tarvitsemaan, ellen juuri työskentelisi tuolla paikassa ja tiedän että sitä ei tule koskaan tapahtumaan.


4. Harjoittelijana joutuu siis omaksumaan järjettömän määrän tietoa, joka ei edes ole ns. sairaanhoitajan perustietoa. Valtaosa harjoitteluista tapahtuu ns. erikoissairaanhoidonyksiköissä sen vuoksi, ettei Pirkanmaan alueella ole harjoittelupaikkoja tarpeeksi opiskelijamäärään nähden. Kun harjoittelu tapahtuu jossain erikoisalan yksikössä, se tarkoittaa aika kapeaa harkkamateriaalia juuri siinä harkassa. Tämä aiheuttaa opiskelijalle hieman ikävän tilanteen, koska täytyy kerätä motivaatiota omaksua läjäpäin tietoa, josta heti tietää ettei sitä tarvitse tai sen tarvitseminen on hyvin epätodennäköistä ellei sitten jonain päivänä satu eksymään töihin juuri siihen erikoissairaanhoidonyksikköön.

 5. Harjoittelijana täytyy olla koko ajan valmis ottamaan vastaan palautetta. Postiiviista, negatiivista, rakentavaa, ei niin rakentavaa, "minun mielestäni kannattaisi tehdä tämä näin" -palautetta, seuraavasssa sekuntissa "minun mielestäni se pitää kyllä tehdä näin" -palautetta, olla lisäksi itse aktiivinen pyytämään palautetta.... voi luoja etten muuta sano! Tästäkin huolimatta voi olla niin, ettet oikeasti saa juurikaan mitään palautetta, nimenomaan siis sitä rakentavaa, koko harjoittelun aikana. Mutta kaikkea muuta kylläkin.

6. Harkassa ollessa olet jatkuvasti tarkkailevan silmän alla. Ihan joka sekunti joku kyttää miten teet minkäkin teknisen asian, miten vastaanotat potilaat ja jos vastaanotolla on mukana muita perheenjäseniä niin miten huomioit perheen jne. On melkoiset paineet tehdä työtä se 37,5h/vko niin että joku koko ajan arvioi sitä mitä ja miten teet. Silti pitäisi yrittää tehdä mahdollisimman rennosti kaikki. Helppo homma.


Summasummarum. Tätä listaa vois jatkaa loputtomiin. Aloitin tän postauksen tekemisen jo kesken viimeisen harkkani, mutta en koskaan ehtinyt kirjoittamaan tätä loppuun asti. Nyt onneksi harkka loppui tämän viikon maanantaina, ja ihan hetkeen ei tarvitse opiskelijan rooliin hypätä työelämässä, vaan ensi viikosta alkaen pääsen ihan oikeisiin töihin tienaamaan ja tekemään työni rauhassa ilman jatkuvaa arvostelua! :)


tiistai 1. marraskuuta 2016

Jotain uskomatonta tapahtui

Nimittäin viime lauantaina. Lähdimme ystäväni S:n kanssa heti aamusta kohti Helsinkiä, ja tiedossa oli aivan erityinen reissu. Meillä oli siellä aivan erityinen määränpää. 

Taisin kertoakin 30-vuotis synttäripostauksessani että sain aivan mahtavan lahjan kaikilta ystäviltäni ja läheisiltäni: Louis Vuittonin lahjakortin. Niinpä vihdoin viime lauantaina lähdimme S:n kanssa shoppailemaan Luikkarille! 



Ja palveluhan oli aivan mahtavaa Louis Vuittonin Helsingin liikkeessä. Mikäs siinä vihreetä teetä siemaillessa. 


Ja toki sieltä löytyi käyttöä lahjakortille! Mulla ei ollut tuonne lähtiessä mitään hajua esim. laukkujen hinnoista, koska niitähän ei tietenkään lue netissä tai muuta vastaavaa. Toki nyt pieni haju oli, muttei mitään varmaa tietoa. Tiesin toki mitä haaveilin, muttei ollut hajua millaisella summalla sen unelmani saisi ulos kaupasta :D 



Lopputulos oli kuitenkin paras mahdollinen, sain juuri sen mitä halusin<3 

Laukkuostoksen jälkeen mentiin yhden ystävämme kanssa syömään Virgin Oiliin, on kyllä kerta toisensa jälkeen ihan paras paikka! 


Sitten vielä kahville merenrantaan ennen kotiinlähtöä :) 


Illalla kotona oli aikas onnellinen olo ei-niin-pienen pakettini kanssa! 


Ja sieltähän kuoriutui Neverfull MM ihanassa damier azur - kuosissa ja värissä! 


Iltahämärässä puhelimella kuvattaessa ei kuvien laatu päätä nosta, pahoittelut siitä. 

Heti sunnuntaina lähdin kaupoille pyörimään uuden laukkuni kanssa <3 


Materialismionnellisuutta parhaimmillaan :) ja kiitos kuuluu ihan jokaikiselle niistä kymmenistä ihmisistä jotka tähän lahjakorttiin osallistuivat! Tämä 30-vuotislahja jää varmasti mieleen, koska sain vihdoin toteutettua yhden suurimmista unelmistani! :) 

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Tiellä sairaanhoitajaksi

Oon täällä blogissa kauhean vähän puhunut näistä mun opinnoista. Lähinnä oon ohimennen maininnut olevani harkassa. Nyt ajattelin höpöttää aiheesta vähän enemmän :)

Aloitin opinnot tammikuussa 2015, eli muutaman kuukauden päästä olen kaksi vuotta opiskellut. Tähän pätee se sama ärsyttävä klisee, niinkuin yleensä kaikkeen: "miten aika voikin mennä niin nopeasti". Vastahan minä aloitin!

Sairaanhoitajakoulutuksen normaaliaikataulu on 3,5 vuotta, eli ryhmän jossa aloitin valmistuminen on kesällä 2018. Aloitin kuitenkin nopeuttamaan opintojani heti toisesta lukukaudesta lähtien, ja olen kieltämättä tehnyt aika hullua tahtia näitä opintoja. Monellekaan ei varmaan opintopisteet sano mitään, ellei ole omakohtaista kokemusta ammattikorkeakoulusta, mutta normaalilla tahdilla lukukaudessa (eli puolessa vuodessa) tehdään 30 opintopistettä eli vuodessa 60 opintopistettä. Mulla on nyt kasassa 155-160 opintopistettä (jotkut päivittyy hitaasti, mutta käytynä ovat silti). Takana mulla on nyt siis 4 lukukautta, joista kolme olen tehnyt nopeutettuna. Eli kun ekana lukukautena tein sen normi 30 opintopistettä, olen seuraavana kolmena lukukautena tehnyt yhteensä 130opintopistettä eli n.40-45opintopistettä lukukaudessa. Pisteinä tuo 10-15 ylimääräistä per lukukausi kuulostaa ehkä pieneltä, mutta työtunteina se on aivan helvetisti :D olipa sitten kyse kursseina (lue: esseinä, tentteinä ja luentoina) tehtävistä tunneista tai harkkatunneista niin... Esimerkkinä että 4 viikon harjoittelusta jossa ollaan 40h/vko töissä eli 160h/4vkoa saa 6opintopistettä. Kuulostaa ja on aika surkeaa noihin käytettyihin tunteihin nähden. Mutta nopeuttamisen vuoksi valmistun jo loppuvuodesta 2017.

Kuvituksena 3-vuotis -kuvauksien (rajattua) materiaalia :)
 Mutta silti en kauheasti ole valittanut. Toki kiire on harmittanut, ja niinkun joskus keväällä jo blogissa kerroinkin, niin vapaa-aikaa ei ole juurikaan ollut ollenkaan. Ei iltaisin, ei viikonloppuisin. Aina on joku essee tai ryhmätyö tehtävänä, tai joku tenttimateriaali luettavana. Nyt tänä syksynä tavallaan "helpotti", kun teen pelkkiä harkkoja, eikä ole mitään kursseja ja tenttejä mihin pitäisi enää lukea vaan kaikki ne on takanapäin. Mutta nyt sitten esimerkiksi tällä viikolla olin ma-pe klo.8-16 harkassa, ja lauantain ja sunnuntain ihan palkallisissa töissä eri paikassa :D Ei yhtään vapaapäivää siis.


Lohduttaudun koko ajan sillä, että pian tämä on ohi. Nyt on jo niin suuri työmäärä takanapäin, että huh huh. Kyllä nää loput tässä menee. Näiden syksyn harkkojen jälkeen joulukuussa on vaan pari opinnäytetyöseminaaria, ja muuten joulukuu on vapaata. Toki varmasti sitten töissä olen, mutta jo se että koulusta on ekaa kertaa kahteen vuoteen ns. vapaa kuukausi, on luksusta. Tammikuussa mulla alkaa erikoistumisopinnot, jotka kestävät TAMKissa vuoden, ja niitä ei pysty nopeuttamaan. Mä mietin tosi pitkään, että mihin erikoistuisin. Mulla oli oikeastaan kaksi yhtä painavaa vaakakupissa: lastenhoitotyö ja mielenterveys- ja päihdehoitotyö. Valitsin niistä lopulta tuon jälkimmäisen. Ja se on kyllä vienyt nyt jo vahvasti mukanaan, kun harkoissa siihen on saanut jonkin verran kosketusta ja oikeastaan tuo työpaikkakin missä olen (nyt keikkalaisena) niin on juuri tuolta puolelta.


On ollu tosi mahtavaa huomata, että se oma juttu on löytynyt. Nyt se on niin selkeää jo. Taisin jollekin tuossa menneellä viikolla sanoakin, että mä taidan olla enemmän "puhuva sairaanhoitaja" kuin "tekevä sairaanhoitaja". Tottakai jokaisella sairaanhoitajaksi valmistuvalla on taidot ja edellytykset mihin tahansa sairaanhoitajan työhön pistämisineen ja erilaisine hoitotoimineen, mutta selkeästi mun kiinnostus on tuolla psykiatrisen sairaanhoitajan tehtävien puolella. Mistäs sitä tietää, jos sitä jonain päivänä onkin vielä akuuttihoitotyössä tai leikkaussalissa, mutta tällä hetkellä ainakin haaveena on ura psykiarisella puolella.

Tässä viimeisen vuoden aikana erikoistumisopintojen ohella kulkee tietysti opinnäytetyön kirjoitus, mutta jotenkin en osaa ajatella sitä sellaisena isona mörkönä. Mä ja mun pari saatiin juuri meitä kiinnostava aihe (psykiatriselta puolelta), joten on vaan mielenkiintoista alkaa tutkia aihetta ja alkaa kirjoittamaan siitä.

Tällä hetkellä olen todella hyvillä mielillä tästä tiestäni sairaanhoitajaksi! Jippii!

lauantai 8. lokakuuta 2016

Todellinen ystävyys? Läheisyys? Aitous?

Tätä tekstiä on vaikea otsikoida, koska en oikein ole vielä edes varma mitä tämä tulee sisältämään. Ajatus mulla toki on päässä, mutta se miten tuotan sen tähän tekstiksi on vielä vähän epäselvää.

Kaikki me tiedetään, että jokaisella on tapansa käsitellä omia asioitansa, ja puhun nyt niistä vaikeammista asioista. Toinen käsittelee niitä hyvin pitkälti itseksensä, toinen mieluusti enimmäkseen juttelee niistä ystäviensä kanssa, kolmas vähän sekä-että. Noh, sitten päästäänkin vähän vaikeampaan juttuun, eli siihen että miten me käsitellään muiden vaikeita juttuja. Tarkoitan siis sitä, jos kuulet että ystäväsi läheinen on vaikkapa kuollut, ystäväsi on vaikka saanut keskenmenon tai ystäväsi läheinen on vaikkapa sairastunut vakavasti. Miten siinä tilanteessa voi tukea ystäväänsä?



Itse olen huomannut viimeisen vuoden aikana hyvin näitä erilaisia tapoja käsitellä ystävän vaikeita asiota. Mulla itsellä on tämä vuosi ollut aika rankka, ja siihen on mahtunut hyvin paljon surullisia ja negatiivisia tapahtumia. Ja toisaalta myös hyvin paljon iloisiakin tapahtumia. Mutta niiden kaikkien tapahtumien johdosta olen hyvin selkeästi huomannut sen, ketkä niistä ihmisistä joita pidän ystävinäni, ovat oikeasti sellaisia ihmisiä joita voin kutsua tuolla nimellä. He ovat niitä, jotka omien kiireidensä keskellä muistavat kysyä miten voin. He ovat niitä, jotka tarjoavat aina apuansa jollakin tasolla. He ovat niitä, joiden kanssa voi luonnollisesti keskustella kummankin elämästä. He ovat niitä joilta saa vastavuoroisuutta kaikessa. He ovat niitä, jotka aidosti myös iloitsevat kanssani. He ovat niitä, jotka huomaamattaan teoillaan osoittavat minun olevan tärkeä heille.
Sitten on se toinen "ryhmä", joista huomaatkin että ai kappas, eipäs se koskaan mitään kyselekään että miten voin. Tai että eipäs se onnitellutkaan mua uudesta työpaikasta. Vaikka olisit heille ihan samallalailla kertonut jonkin asian, niin mitään et saakaan. Yleensä omia ongelmia kyllä jaksetaan vuodattaa, mutta missään välissä ei kysytä tai kommentoidakaan mitään sinun elämästäsi.



Tätä on hirveän vaikea yrittää selittää, ja se on jännä, miten näin kolmekymppisenäkin lähipiiri voi tavallaan muuttua omissa silmissä paljonkin. Ja itse en yritä identifioida tällä tekstillä ketään, tai ajattele että "saapas huonon omantunnon tämän luettuaan" (valtaosa ei edes varmasti lue blogiani :D) vaan halusin vaan kirjoittaa tästä aiheesta. Enkä puhu pelkistä ystävistä, vaikka sitä termiä useimmiten tässä käytänkin, vaan myös läheisistä/sukulaisista eli koko lähellä olevasta piiristä.

Jutun pääpointti onkin siis ehkä aitous. Ja välittäminen. Ihan ne vanhat perusarvot, jotka mulla ainakin on todella korkealla omissa elämänarvoissa. Ja jonkinlainen vastavuoroisuus. Että jos mä osoitan selkeästi välittäväni jostakin ihmisestä, ja hänen kuulumisistaan ja voinnistaan, saan samaa takaisin. Kukaan ei jaksa määräänsä enempää olla yksipuolisesti kiinnostunut toisesta. Ei sen paremmin ystävästä/läheisestä kuin jostain vastakkaisen sukupuolen edustajastakaan :D Kyllä se yksipuolisuus aika äkkiä alkaa ottaa päähän, ja alkaa läheneen loppuaan.



Hyvä puolihan tässä on se, että jyvät karsiutuu akanoista vanhan sanonnan mukaan. Jotenkin vaan itse luulin, että se karsinta kuuluu sinne teini-ikään tai parikymppiseen elämään. Jotenkin kuvittelin, että kolmekymppisenä mulla on matkassa ne ketä siinä oikeastikin kuuluu olla, ja että esim. uusien tuttavuuksien suhteen osaan suorittaa jonkinlaista pätevää karsintaa jo alkumetreillä. Mutta ihminen on erehtyväinen, sanotaan. Minäkin. Mutta tämän vuoden jälkeen ainakin tiedän, ketkä oikeasti vierelläni seisovat. Ja niihin ihmissuhteisiin aion jatkossakin panostaa. Ja loput saa itsekseen pikkuhiljaa jäädä, koska aikani on muutenkin todella rajallista, niin olen päättänyt että mihinkään mistä en itse niin sanotusti saa mitään, en enää käytä aikaani.

Toisaalta olen miettinyt, josko kaikilla ei ole keinoja käsitellä toisten vaikeita asioita, mutta jos ei sen paremmin ole keinoja käsitellä toisten ilojakaan niin eikös se oo aika varma merkki että jotain on pielessä? :D 

Minä ainakin luotan vaistooni ja havaintoihini tässä aiheessa. Tästä tekstistä tuli varmaankin todella sekava, mutta ehkä siitä jokin ajatuksen siemen selviää. Olen melko varma, että monikin omassa lähipiirissään painii samankaltaisten ajatusten kanssa, mutta näistä ei vain oikein uskalleta puhua. Ehkä siksi, että yleensä "sä et oo mikään mun oikee ystävä, kyllä mä hei tiedän ketä mun truuuuuu frendsit on!!!!" -tyyppinen toiminta mielletään kuuluvaksi sinne teini-ikään, ja ehkä aikuisena hävettää puhua tälläisestä aiheesta. Mun mielestä tälläinen aihe on sellainen, joka valitettavasti kulkee mukana koko elämän ajan. Ja aika ajoin tälläisiä havaintoja tekee, ja sen jälkeen ihmissuhteet muuttuvat.

Tsemppiä kaikille, joita teksti jollain tavalla kosketti<3 Ja kaikille muillekin, pidetään kiinni aitoudesta! :)

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Eihän mun pitänyt....

...koskaan hankkia mitään "bomber-mallista" yläosaa, koska ne ei koskaan oikein sovi kenellekään ja varsinkaan minulle.

 
Niinpä niin, tässä se taas todistetaan.

Valkoinen paita: Gina Tricot / Farkut: Only
Tennarit: Toms


Harmaa collegebombertakki: Gina Tricot

Tällä viikolla oli kuitenkin hankittava oma tuon mallinen yläosa. Ei siitä pakosta, että kun muillakin on, vaan siitä pakosta että se nyt sattui olemaan päällä todella kivannäkköinen :D Ja alessa.

Kyllä mä kieltämättä pari kertaa mietin, että voinko siitä rekistä ottaa sovitukseen tuollaista collegetakkia, mikä on selkästi bomber. Oli niin vahvat ennakkoluulot ettei se kuitenkaan sovi päälle, ainahan ne on tyhmän mallisia. Mutta jotenkin päätin kuitenkin kokeilla, tätä monetta kymmenettä tämän mallista yläosaa. Ja kappas! Tämähän olikin aivan ihana päällä, eikä yhtään sellainen istumaton bomber mitä aiemmin olen kokeillut. Niinpä jouduin nöyrtymään, ja kantamaan sen kassalle. Ja tällä viikolla se on ollut jo kaksi täyttä päivää päällä, ja tykkään edelleen :)

perjantai 30. syyskuuta 2016

3-vuotias

Viime viikon lauantaina, 24.9, tuli kolme vuotta siitä kun minusta tuli äiti. Tämä kolme vuotta on aika mahtava ikä, enkä niinkään kaipaa vauvavuotta mutta nyt alan toivoa ettei tuo pieni söpöliini kasvaisi enää vaan jäisi tuollaiseksi. Nyt ollaan toisaalta vielä niin sopivasti äitin haliteltava, hellyydestä pitävä pieni poika, mutta toisaalta jo osaava, iso poika.

Viralliset 3v. -kuvaukset syyskuun alussa.

Mullahan niin sanottu mammailu loppui vallan nyt syyskuun alusta alkaen, eli nyt poika on joka päivä päiväkodissa. Vaikka pikkujäbä viihtyykin päiväkodissa todella hyvin, ja huomaa että kaverit ovat nyt todella tärkeitä, niin silti tämä on ollut henkisesti jotenkin rankkaa. Mä kuitenkin tykkäsin niin paljon siitä elämästä, että sain olla vain pari päivää viikosta kolussa/töissä, mutta muut päivät pojan kanssa kotona ja puuhailla mitä mieleen juolahtaa.

Kai tähänkin jossain kohtaa tottuu, ja onneksi harkassa/töissä ei päivän aikana ehdi murehtia :) 

sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Kolmekymmentä

Se on mun uusi ikäni. Tällä päivämäärällä siirryin uudelle vuosikymmenelle. 


Eilinen meni aivan huippukivojen juhlien merkeissä meillä täällä kotona. Olen itsekin vielä ihan häkeltynyt kaikesta. Paikalla oli ensin ihania sukulaisia ja sen jälkeen iltaa olikin viettämässä kolmisenkymmentä ystävää :) 


Juhlat olivat meidän pihalla, johon oli pystytetty ja koristeltu teltta. Itse en muistanut juurikaan kuvata, joten kuvia ei ole tämän enempää juhlateltasta, koristeluista tai esim. Tarjottavista :D 


Mutta alkuun meillä oli iltajuhlassa tortillabuffet, sen jälkeen kakkukahvit, herkkubuffet ja yöpalana vielä makaronisalaatteja ja patonkia. Kaikki tarjottavat oli tosi hyviä, ja keräsi kehuja. Jes!! Se on aina tärkeintä :) boolin virkaa toimitti tuollainen kesäisen trooppinen mango-raparperi-vesimeloni -booli. 


Iltaan kuului mm. Olympialaiset jotka olivat kyllä superhauska idea vaikka itse kehunkin :D 


Hämärän tultua istuskeltiin mieheni tekemällä nuotiopaikalla ja muisteltiin menneitä vuosia. Fiilis oli maaginen ja onnellinen. 

Juhlat jatkuivat aamuneljään asti. Kyllä sitä näköjään näilläkin kymmenyksillä jaksaa kunhan vaan on tarpeeksi hyvä meininki ;) 

Ps. Sukulaisten ja ystävien keräämä yhteislahja oli Louis Vuittonin lahjakortti(!!!), joten pääsen nyt sitten kolmekymppisenä vihdoin toteuttamaan unelmani sinne :) tämä oli yksi illan häkellyttävimmistä kohdista, täysin yli odotusten! 


lauantai 23. heinäkuuta 2016

Vähän kesälomareissulla

Tällä viikolla ei olla juurikaan oltu kotona. Ollaan oltu Naantalissa, Muumimaailmassa, Turussa, Virroilla, Kurussa, Pälkäneellä, Parkanossa... Seuraavaksi pieni kuvapäiväkirja ilman sen kummempia jorinoita :) 
























Ilmatkin on vaihdelleet laidasta laitaan, alkuviikko oli pääosin aurinkoista ja lämmintä mutta nyt sitten taas ollut pari viimeistä päivää täysin pilvistä. 

Tässä kaiken muun ohessa mulla on suuret juhlavalmistelut käynnissä kun ens viikonloppuna täytän tosiaan kolmekymmentä ja aion juhlia oikein isosti kaikkien kavereiden kanssa täällä meillä pihajuhlien merkeissä. Iso juhlateltta odottaa kasaamistaan, ja tänään mieheni on Talinnan puolella ostoksilla :D välillä tuntuu kuin häitä järjestäis taas. Paljon on
Vielä tekemistä ensi viikolla mutta onneks musta on niin kivaa järkätä juhlia ettei haittaa :)