keskiviikko 20. syyskuuta 2017

24.raskausviikko

Pieni raskauspäivitys tähän väliin :-) 
Käynnissä on siis 24.raskausviikko, ja aika matelee. Laskettuun aikaan vielä 16 viikkoa, liian ikuisuus. Ei sillä, että olisin malttamaton vauvan tulosta, vaan sillä etten suoraan sanottuna jaksa omaa oloani enää. Ongelmat vaan lisääntyy, ja arjesta selviäminen on melkoista taistelua tällä hetkellä. On matala hemoglobiini, vakava anemia, tosi alhainen verenpaine, ja niin edelleen. Joka päivä huimaa ihan koko ajan, ja tajukin lähtee useita kertoja. Ei tätäkään pysty edes kuvaileen. Silti on pakko ajaa välillä autoa, käydä kaupassa, käydä koulussa vikoilla pakollisilla luennoilla, viedä ja hakea poikaa päiväkotiin, jne. En mä yhtäkkiä pysty vaan makaa sohvalla etten pyörry "väärään paikkaan", pitää tätä elämää hoitaa silti. Toki himmannut oon paljon, ja teen vaan ihan ns.pakollisen. Mutta miehelläkin on työ jne joten ei sekään pysty yhtäkkiä kaikkea tekeen esim.pojan suhteen, muakin tarvitaan aikas paljon ottaan vastuuta siitä. Tätä on vaikea selittää ymmärrettävästi (lyhyesti) mutta pääsanoma oli siis se, että vaikeaa on näillä kaikilla oireilla hoitaa tätä perusarkeakaan. 


Oksentelukin jatkuu edelleen, muutama viikko oli jo vähän parempaa välissä ja rajuin pahoinvointi oli aina aamupäivisin vaan. Kunnes taas tällä viikolla pari kertaa oon oksentanut lounaatkin ulos, mikä siis tossa välissä jo oli se ateria joka pysyi sisällä. Aamupäivisinhän en oo syöny toukokuun jälkeen mitään, kun ei ne pysy sisällä. Juon tommoisen kuvassa näkyvän ravintojuoman, ne yleensä pysyy kohtuu hyvin sisällä vaikka kamalan makuista onkin :/ 



Viikonloppuna meillä oli parit synttärijuhlat, mm.mun kummitytön ja ihaninta on just nää hetket kun saa liikkua miehen kanssa yhdessä eikä tartte pelätä yksin pyörtyvänsä milloin minnekin. Ja näissä tilanteissa on ihanaa pukea jotain muutakin kuin colleget päälle. Ja julkaista kuvia instagramissa, josta helposti vois ajatella että "no ihan hyvinhän sillä näyttää menevän". Mutta niin vaan se kuva huijaa, kun siihen on vangittu pieni hetki keskeltä kaikkea. 


Vauvalla onneksi kaikki on hyvin. Myllertää kovasti joka päivä, ja kasvaa normaalisti. Neuvolan käyrien mukaan mun vatsankoko on vähän keskikäyrän alapuolella, jännä, koska itse ajattelin sen nyt olevan selkeästi isompi kuin esim.esikoisesta. Ei kai se sitten olekaan. Silloinkin masu kasvoi juuri hiukan keskikäyrän alapuolella oikeastaan koko raskauden ajan. Saa nähdä spurttaako nyt vielä jossain kohtaa. 

Tähän mennessä postauksessa oli vasta osa vaivoista. En edes vielä päässyt liitoskipuihin, jokapäiväiseen hermosärkyyn pakaroissa/takareisissä, öisin vaivaaviin pohjekramppeihin, ja jatkuviin ennenaikaisiin supistuksiin. Lista on niin naurettavan pitkä, että kuka edes uskoo että yhdellä ihmisellä voi raskaanaoleminen olla näin vaikeaa? Älkää välittäkö, en minä itekään meinaa uskoa että miten voi olla näin paljon kaikkea. Ja aivan oikeita ongelmia, ei liioiteltuja tai kuviteltuja "kun mä nyt vähä oon raskaana" -vaivoja. Oliskin vaan niitä. 

Mutta päivä kerrallaan täytyy tätä taistella. Eikä tää olo valittamalla parane. Tottakai mulle tulee niitä heikkoja hetkiä, kun sanon miehelle että en oikeesti meinaa enää löytää mistään tsemppiä. Mutta sitten taas löydän sen jostain. Joka päivä on yksi päivä vähemmän jäljellä. Sillä mennään :-) 

perjantai 1. syyskuuta 2017

Sukupuoli arvoitus syntymään asti?

Raskauden puoliväli kun on ylitetty niin rakenneultrakin on takanapäin. Rakenneultrassa tietty tärkeintä on se, että vauvan rakenteet näyttävät normaalilta. Ja olen ihan tosissani kun sanon näin että se on tärkeintä, mulla on kyllä ollut aina kova pelko ennen rakenneultria sekä esikoisesta että tästä nykyisestä ettei kaikki olisikaan hyvin ja että löytyisi jokin vakava rakennepoikkeavuus. Onneksi meidän kohdalla molemmat rakenneultrat ovat tuoneet vain hyviä uutisia; kaikki rakenteet ovat olleet normaaleja! Huh<3

Mutta se toinen asia mitä moni jännittää rakenneultrassa (ja moni vain ainoastaan) on sukupuoli. Tämä on tunnetusti se ultra jossa sen yleensä voi halutessaan selvittää että kumpi mahassa majailee. 

Esikoisen aikaan me haluttiin tietää onko siellä tyttö vai poika. Ja saimmekin poika-arvauksen joka piti paikkaansa. Esikoisen odotuksessa mulle oli jotenkin tärkeää saada määritellä jo ennen syntymää, että tuleeko minusta pojan vai tytön äiti. Jotenkin ensimmäistä kertaa äidiksi tultaessa myös oman identiteetin rakentamisella oli paljon merkitystä, ja jotenkin se sukupuoli liittyi siihen. Vaikka olen aina tykännyt neutraaleista lastenvaatteista ja sisustuksesta, ehkä kuitenkin oli kivempi tehdä esikoisen aikaan myös niitä vähän spesifimpiä sukupuolihankintoja. 

Nyt toisen kohdalla mulle tuli jotenkin heti sellainen fiilis etten halua tietää. Kysyin mieheltä jo aika varhaisilla viikoilla että mitäs hän tykkäis jos vasta synnärillä kuullaan kumpi meidän toinen lapsi on. Hänkin kiinnostui ajatuksesta, ja sanoi ettei hänellekään ole tärkeää tietää etukäteen. Siitä syntyi päätös. Se ettei tässä raskaudessa kurkita etukäteen haaroväliin. Ei tähän mitään sen suurempaa liity että miksei. Ehkä jotenki kuvittelen että se on hieno hetki kuulla se syntymän hetkellä. Että se on jotenki maagista silloin. Saa nähdä, onko se sen ihmeellisempää silloin kuin rakenneultrassakaan. Sittenpä on molemmat tavat koettu :-) 
Ehkä toinen pointti saattaa olla se, ettei nyt toisella kertaa oo niin tärkeää tietää olenko tulevaisuudessa kahden pojan vai pojan ja tytön äiti. Se selviää sitten tammikuussa<3 


tiistai 29. elokuuta 2017

Kohta valmis

Tai en tiedä haluanko sanoa valmis kun nythän se oppiminen vasta alkaa sitten työelämässä, mutta jokatapauksessa pian valmistun! 

Fiilis on jotenkin aika huikee. Pian voin sanoa olevani sairaanhoitaja. Mielenterveys- ja päihdehoitotyöhön erikoistunut sairaanhoitaja. Jään joulukuun alussa äitiyslomalle sairaanhoitajana. Sana tuntuu vielä oudolle yhdistettynä muka minuun! 


Mutta kiirettä riittää. Opinnäytetyötä kirjoitellaan ja viimeistellään nyt lähes joka päivä. Sen lisäksi meillä on vielä pari tenttiä, ja näistä elo-syyskuun viimeisistä luennoista laaja luentopäiväkirjan kirjoitus. 


Koulua on nyt syyskuun loppuun asti siis. Yleensä aina tiistaisin ja keskiviikkoisin. Tiistaisin ollaan iltaan asti luennoilla. 

Mutta tästä viimeistä kuukauden rypistyksestä kun selviää niin sitten se on siinä. Huikeeta. Melkoinen setti on tää viimeiset 2,5 vuotta ollut näiden opintojen kanssa, mutta kyllä ainakin vielä tuntuu siltä että tää on kannattanut. Ja eiköhän fiilis ole vielä hienompi kun oikeasti saan paperit loppuvuodesta käteeni ja nimeni laillistettuna sairaanhoitajana valtakunnalliseen rekisteriin. 

Pieni taukohan tähän uran luomiseen nyt tulee tämän tulevan perheenlisäyksen myötä, mutta mammaloman jälkeen onkin sitten rutkasti työvuosia edessä! :D kieltämättä innolla odotan jo työelämää valmiina sairaanhoitajana, vaikka lähes koko koulun ajan olenkin tehnyt jo sijaisuuksia. 

Sitten voinkin samalla alkaa miettiä mitä jatko-opintoja tällä alalla tahtoisin käydä, Haha! 

torstai 24. elokuuta 2017

Hyperemeesi-mikä se on?

Suomessa on nyt menossa hyperemeesi ry:n kampanja, jonka tavoitteena on lisätä tietoisuutta hyperemeesistä. Halusin itsekin kirjoittaa aiheesta, koska tässä raskaudessa minulla on tämä kamala sairaus. 
(Kuvakaappaukset hyperemeesi ry:n sivuilta, muut kuvat omia kuvia). 


Eli hyperemeesi on todella runsasta, täysin elämän lamauttavaa pahoinvointia ja oksentelua kymmeniä kertoja päivässä. Mulla paino laski muutamassa viikossa 7kg. Verenpaineet oli tosi matalat koko ajan, suunnilleen luokkaa 83/52. Sängystä ei voinut nousta, kun pelkkä nouseminen aiheutti oksennusrefleksin. Myös pelkkä puhuminen aiheutti oksennusrefleksin, joten kesällä meillä oli useampi viikko kotona todella hiljaista. 


Tiputuksessa kävin sekä terveyskeskuksessa useita kymmeniä kertoja, että osastolla joitakin kertoja kun ei enää pelkkä nesteytys riittänyt. 


Suonia ei meinannut koskaan löytyä, kun olin niin kuiva. Kanyylien laitot vaativat aikaa ja sattuivat ihan saakelisti joka kerta, kun suonia yritettiin kaivaa. 

Itsellä oli koko ajan vaikeuksia ymmärtää, että kyse on sairaudesta. Oli huono omatunto kun ei pystynyt oleen töissä. Oli huono omatunto kun ei pystynyt huolehtimaan mistään, ei esikoisesta, ei kodista, ei parisuhteesta, ei ystävyyssuhteista. Ne, kenelle oli joutunut kertomaan jo näin varhain raskaudesta, kärsivät vaikeuksista ymmärtää tälläistä. Suurimman osan asenteista, myös ammattihenkilöstön, huomasi sen että "ainahan raskaanaolevat voi pahoin. Tsemppais ny vähän". Sitten oli se toinen puoli läheisistä ja ystävistä kenelle ei vielä halunnut noin aikaisin kertoa raskaudesta, mutta milläs piilottelet sitä että makaat terveyskeskuksessa/sairaalassa/kotona peiton alla 2kk? Pystymättä mihinkään normaalin elämän toimintoihin? 

Tässä kuvassa olen rv 11+0. Ei paljon vatsa pömpötä tai turvota. Paino oli laskenut 7kg. 

Mulla meni itselläkin tosi kauan aikaa siihen, että ymmärsin mikä ero tavallisella raskauspahoinvoinnilla (joka sekin voi olla runsasta) ja tällä hyperemeesillä on. 

Hyperemeesi ry:n sivuilla on tuo hyvä taulukko, jossa on listattu vierekkäin joitakin eroja tavallisen raskauspahoinvoinnin ja hyperemeesin välillä. 


Pahinta tässä kaikessa kuitenkin oli se, että terveydenhuoltohenkilöstö on niin tietämätöntä asiasta. Tays:in osastojen kätilöt olivat ihania, koska tietysti tuntevat sairauden. Mutta esim.päivystyksen toiminta oli kauheaa. Yhtenä päivänä olin ensin terveyskeskuksessa tiputuksessa n.4-5 tunnin ajan, kunnes lääkäri totesi että minut pitää lähettää sairaalaan. Lääkäri tilasi ambulanssikyydin, ja mut toimitettiin yliopistosairaalan päivystykseen, jota kautta siis kaikki lanssilla saapuvat tulee. Makoilin päivystyksessä n.3h ennenkuin pääsin naistentautien/raskaanaolevien päivytyspuolelle ja sitä kautta lopulta osastolle. Tuon kolmen tunnin aikana kuulin vaikka mitä. Vähättelyä. Arvostelua. Sitä kun hoitajat keskenään pohtii "pahoinvointihan on ihan normaalia noilla viikoilla" "mitä toi täällä tekee" "mitä me tälle muka voidaan tehdä, ainahan se tollasta on alkuraskaudessa". Mulla oli ihan kamala olo muutenkin, oli joka kerta niin noloa oksentaa kaikkien kuullen omalla paikallaan ja pyytää apua vessareissulle koska nouseminen alkoi pyörryttää niin paljon. Mua hävetti niin paljon ylipäätään olla muualla kun kotona, olisin vaan halunnut oksentaa rauhassa ilman että kukaan kuulee tai näkee. Mutta pakko oli olla nesteytyksessä, ja sitten kuuntelit tollaista vähättelyä. Jos olisi ollut voimia, ja jos olisin pystynyt puhumaan oksentamatta niin olisin varmasti sanonut jotakin. Mutta en pystynyt. 


Osastollakin oli inhottavaa. Inhottavaa se, että joutui oksentamaan muiden kuullen. Inhottavaa kun tippa sattui koko ajan. Inhottavaa kun valmiiksi kipeisiin ja arkoihin lihaksiin laitettiin mm. b-vitamiinipistoksia. Inhottavaa kun mies ja poika tuli käymään, ja poika jälleen kerran lähdön hetkellä kysyy että "äiti, kauan sinä olet vielä kipeä. Mulla on ikävä sua. Haluan sut kotiin mun kanssa" ja sitten alkaa itkeä. Niin sydäntärepivää jäädä itse sinne makaamaan, ja katsoa kun toiset lähtee ilta toisensa jälkeen. 

Koko tän sairastamisen ajan olen myös törmännyt niihin hyviin vinkkeihin, joilla kyllä saan tätä itse helpotettua. Niitä ovat siis jaelleet niin hoitajat/lääkärit terveyskeskuksessa kuin jotkut tuttavatkin. Olen yrittänyt tuoda ilmi sitä, että tähän eivät perinteiset kikkakolmoset auta. 

Tämä hyperemeesi ry:n listaus oli hyvä siitä, minkälaisia asioita itsekin olisin halunnut hyperemeesiodottajana kuulla. 

Ja mitä en. 

Tää hyperemeesi on todella harvinainen, n.1% odottajista kärsii tästä. Mutta silti olisi hieno juttu, jos tietoisuus siitä lisääntyisi. Sitä ainakin itse olisin kaivannut. Että edes neuvola tunnistaisi ja nimenomaan ymmärtäisi tämän. Että edes terveydenhuolloin ammattilaiset olisivat joskus kuulleet tästä, ja hoksottimet soisivat jos sairaalaan asti lähetetään huonokuntoinen odottaja. Pitäisihän järjenkin kertoa ettei sinne normaalista raskauspahoinvoinnista kärsivää tuoda. 


Mulla vielä lisäksi oli aina tosi korkea syke, tosiaan matala verenpaine, nilkat kylmät, nopea painonlasku, pyörtyilyä jne. Ja joillakin osastoreissuista diagnosoitiin kilpirauhasen liikatoiminta, joka aiheutti vielä omat oireensa kaiken tän päälle. Kilpirauhasen liikatoiminta onkin yks yleisimmistä liitännäissairauksista hyperemeesipotilailla. Myös mun ruokatorvi oli pahasti tulehtunut runsaasta oksentelusta ja olihan näitä "liitännäisongelmia" vaikka kuinka paljon.Puhumattakaan  henkisestä puolesta, mutta siitä varmaan täytyisi tehdä oma postaus. 

Mitä sitten nykyään kuuluu? 

Nyt olen raskausviikolla 20, ja hyperemeesi on lieventynyt. Noin viikolla 16-17 tämä alkoi muuttaa muotoaan. Tuo  "tiputuksessaolovaihe" kesti siis viikot 7-15. Oksentelen edelleen, mutta nykyään pysyy jotain jo sisälläkin. Paha olo on läsnä lähes 24/7 edelleen, mutta sekin on kuitenkin lievempää vaikkakin inhottavaa. Nyt kun pystyn edes jotakin syömään ja juomaan, niin en ole enää tarvinnut suonensisäisesti nesteytystä. Edelleen odotan, että tämä loppuisi kokonaan mutta saa nähdä. Hyperemeesi voi jatkua myös koko raskauden, ja siltä se ikävä kyllä alkaa näyttää koska nyt olen jo puolessa välissä raskautta. 


Vatsa on kuitenkin kasvanut viime viikkoina tosi nopeasti, ja tuntuu näille viikoille jo isommalta kuin esikoista odottaessa. En edelleenkään nauti tästä raskaudesta, vaan lähinnä lasken aamukampamaisesti päiviä tammikuuhun. 

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Maha kasvaa hurjaa vauhtia

Tässä toisessa raskaudessa mahan koko on yllättänyt mut ihan täysin. 


Maha tuli tuollaiseksi kohtuu isoksi aika varhain, tuossa ylläolevassa kuvassa taitaa olla rv 18. 


Toisaalta on kivaa, että maha on selkeä jo suht varhain mutta toisaalta aika mahan kanssa tuntuu varmasti pitkältä tässä odotuksessa kun ongelmia vatsan kanssa tuntuu olevan nyt jo vaikkei ole tämän isompi. Mutta jotenkin iso silti. 


Yhtenä päivänä katselin koneelta neljän vuoden takaisen odotuksen kuvia, ja huomasin että mahan koko on 3-4 viikkoa edellä nyt. Eli esim. tuo vatsan koko rv18 näytti samanlaiselta kuin ensimmäisessä raskaudessa rv 21-22. 

Saa nähdä kuinka jätti musta vielä tulee :D Alkuviikosta tulee tasan puoliväli täyteen, joten aikaa vatsalla on vielä kasvaa! Ihan liikaa :D 

Saa nähdä myös että saanko uuden ennätyksen kerätyssä painossa, vai pysytäänkö suht samoissa kuin 4 vuotta sitten. 

tiistai 15. elokuuta 2017

Blogin elvytys -hyvä vitsi

Tasan puoli vuotta sitten kirjoitin siitä, että alan elvyttää blogia ja blogata taas enemmän. Niin ei käynyt, ja nyt on puoli vuotta vierähtänyt. 

Kevät oli ihan kamala. Olin koulussa, harjoittelussa tekemässä ihan normi viikkotuntimäärää ja silti tein koko ajan omiin töihin vähintään 75% työaikaa. Ei mulla ollut aikaa mihinkään muuhun, ja nyt jälkikäteen en edes ymmärrä miten vuorokauden tunnit riitti noihinkaan. 

Loppukeväästä tapahtui kuitenkin iloisiakin asioita, muitakin kun koulu+harkka+työt -yhdistelmän loppuminen. 


Meidän perhe kasvaa<3

Siitä päästäänkin siihen, että mulla meni koko tää kesä on ohi, kun oon kärsinyt hyperemeesistä (kannattaa googlettaa, löytyy mm.hyvät suomalaiset hyperemeesiyhdistyksen sivut). Eli suurimman osan kesää vietin joko terveyskeskuksessa tiputuksessa, sairaalassa osastolla tai kotona peiton alla ollen niin huonossa kunnossa että noustuani joko oksensin heti tai pyörryin. Tai molempia. 

Nyt on 19.raskausviikko menossa, ja edelleen oksentelen mutta en läheskään niin rajusti kuin viikot 7-15. Nyt olen viimeiset 4 viikkoa ollut sentään ilman tiputusta, kun jotain pysyy sisälläkin. Saa nähdä meneekö silti oksennellen koko raskaus, vaikka asteen verran onkin helpottanut. Jää nähtäväksi. 

Mutta nyt kun olen edes hieman toennut, yritän oikeasti elvyttää tätä blogia. Ensin seuraamaan uutta odotusta, ja sitten tietysti kulkeen mammalomalla mukana kahden lapsen äitinä. 

Toivottavasti tästä alkaa blogin uusi elämä! :-) 

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Blogin elvytys

Terveppä vaan ja hyvää alkanutta vuotta näin helmikuun 15.päivänä :D

On ollut pikkuisen haipakka alkuvuosi, aloitin heti tammikuun alusta uudessa työpaikassa sairaanhoitajana, teen 75-100% työaikaa ja sitten yritän käydä pari päivää viikossa koulussa istumassa erikoistumisopinnoissani ja opinnäytetyökin tossa "sivussa" kulkee :D Tälläistä tiedossa oikeastaan koko vuosi, ja harkat kun tulee vielä päälle niin ne viikot vasta kivoja onkin koska silloinkin jatkan omissa töissäni, en opintovapaalla tms. Mutta se on tämä 2017 enää tälläistä, sitten se oli siinä! Ainakin toistaiseksi;)

Tämän pienen alkuhöpöttelyn jälkeen siirrytään heti varsinaiseen postaukseen, joka on lapsuuden ystäkirjat -ideasta inspiroitunut, blogeja kiertävä ihan hauska juttu :)



Aikuisten kaverikirja!

Nimeni on Marie
Jotkut tosin kutsuvat minua Maijaksi tai Makeksi
Olen syntynyt vuonna 1986
Lapsuuskotini langallinen numero: 3463283, helposti muistui mieleen :D
Pienenä olin varma, että minusta tulee isona: Lentoemäntä
Mutta isona minusta tulikin: Sairaanhoitaja
Jos saisin lisää tunteja vuorokauteen: Olisin enemmän perheeni kanssa, ja ehkä myös itseni kanssa.
Harrastan nyt: en oikein mitään! Tyhmä vastaus, ja tyhmä syy eli kun ei ole aikaa. Haluaisin kyllä harrastaa vaikka mitä, mutta niiden aika on vasta v.2018 kun tämä hässäkkä helpottaa.
Parin lasillisen jälkeen perjantai-iltana kuuntelen Spotifystä: Koska mä muka otan pari lasillista perjantai-iltana? Tällä hetkellä yleensä perjantai-illat olen töissä ja viikonloput aamuvuorossa. Mutta jos mulla olis ihan oikeasti tsäänssi tällaiseen, niin varmaan kuuntelisin teiniaikojen hittejä ja fiilistelisin niitä.
Noloin teeveeohjelma josta pidän: ”Turhajulkkis-Realityt”; bb jo aikoinaan, nyt nää kaikenmaailman temptation islandit ja viidakon tähtöset ja milloin mitkäkin :D
Bravuurini keittiössä : Omatekoinen pizza
Melkein hävettää kertoa, mutta itken aina kun: En oikein osaa itkeä, tätä tunnelukkoa pitäisi kehittää ja yritänkin kehittää sitä!
Lapsuuteni lempilelu: Nyhry- niminen nukke
Lempilelu nykyään: iPhonen seiska
Salainen paheeni: lastenvaatteiden hamstraaminen
Eikun se ihan oikea salainen paheeni: netistä tilaaminen
Viisaus, jonka olen tähän mennessä olen oppinut: Empaattisuudella ja aitoudella pärjää pitkälle!


torstai 15. joulukuuta 2016

Viime viikkojen kuvia

Joskus tällaiset sekalaiset, kuvapainotteiset postaukset on ihan kivoja. Joskus ärsyttäviä, varsinkin jos postauksen tekijää seuraa esim.instassa ja kaikki kuvat on jo nähty. 
Nyt kuitenkin teen tällaisen, menipä sitten syteen tai saveen :D 

Oon ollut viime viikkoina aivan jäässä! Sisällä ja ulkona! Vaikkei vielä ole edes ollut kovia pakkasia ja sisälläkin on kyllä lämmin, sekä töissä että kotona. Siitä huolimatta jäädyn :/ paksut neuleet ja huivit ovat siis kovassa käytössä päivittäin. 

Yhtenä mun ja pikkujäbän yhteisenä vapaapäivänä käytiin ihmettelemässä mm. Tampereen upeaa joulukuusta:) 

Koti on saanut jouluista ilmettä, vaikken edelleenkään mikään "jouluihminen" olekaan. Vähäsen on kiva laittaa, ja paljon tunnelmavaloja:) tänä vuonna tein jopa itse tavallisiin kynttilälaseihin numerot pahvista ja juuttinarusta, jotta sain adventtikynttilät niihin. Tuon toisen adventtikynttelikön (musta teline jossa valkoiset kynttilät) tilasin netistä. 

Itsenäisyyspäivänä (lemppari juhlapyhänäni) olin aamuvuorossa töissä ja sen jälkeen syötiin itsenäisyyspäivän herkkuja kotona ja tietysti fiilisteltiin 99 -vuotiasta Suomea ja linnanjuhlat tv:stä kruunasi illan :) 

Viime lauantaita vietettiin mieheni kanssa kahdestaan Helsingissä. Syötiin hyvin ja ilta huipentui Yö-yhtyeen 35v juhlakonserttiin Espoon puolella. 

Sunnuntaina olikin jo 3.adventti! 

Tämä viikko on mennyt töissä, jossa on todella kiirettä ja todella rankkoja päivät on nyt. Illat menee häsätessä sitä sun tätä asiaa hoitaessa ja on päiväkodin joulujuhlaa, opparin tekemistä ja milloin mitäkin. Huhhuijjaa! :D 

Tällä erää siis näihin kuviin ja näihin tunnelmiin :) 


lauantai 3. joulukuuta 2016

Epäsuosittuja mielipiteitäni äitinä

Blogeissa on nyt jonkin aikaa kiertänyt tälläinen mielipidejutska, jossa äidit kertovat valtaväestön mielipiteestä tai toimintatavoista poikkeavia mielipiteitään. Tämä on siis tälläinen leikkimielinen juttu, eikä henki ole yhtään sellainen että "saanpas paasattua omat mielipiteeni". Mun mielestä tää vaikutti kuitenkin hauskalta idealta, koska jokainen meistä varmasti huomaa tekevänsä juttuja "erilailla kuin yleinen mielipide on".

Kuvituksena meidän ihania alkusyksyisiä 3v. kuvia<3


Karkkipäivä

Meillä ei ole käytössä karkkipäivää. En oiken usko siihen. Tai mun mielestä on hullua, miksi opetetaan siihen että yhtenä päivänä saa mässätä karkkia/herkkua/mitä lie ihan vaan sen takia että kun on lauantai (tai olipa se karkkipäivä mikä tahansa nimetty viikonpäivä). Mä itse uskon ennemmin siihen, että herkkuja syödään sopivissa väleissä ja tilaisuuksissa huolimatta siitä mikä viikonpäivä on. Joskus saattaa mennä kaksikin viikkoa ilman mitään herkkuja, eikä sitä kukaan edes huomaa. Joskus taas sitten saatetaan tiistaina ostaa se tikkari kun pidetäänkin arjen keskellä leffailtaa tai torstaina saakin yhden suklaakonvehdin kun käydään sukulaisilla kylässä. En oikein tiedä, miten ne edes tekevät kenellä on karkkipäivä vaikkapa lauantaisin. Jos viikolla kyläillään, ja tarjolla on karkkeja/herkkuja, niin kielletäänkö ne syyllä "tänään ei ole karkkipäivä?" vai annetaanko syödä, ja silti lisäksi vielä lauantaina herkutellaan sitten vaan sen takia kun on sitten se ns.virallinen karkkipäivä? En tavoita tuota ajatusta. Tämä systeemi on meillä ainakin tähän reiluun 3 ikävuoteen mennessä osoittautunut todella hyväksi ja uskon siihen että tämä opettaa terveempään ajattelumaailmaan herkkujen suhteen :)



Ruutuaika

Vähän sama juttu tämän kanssa. En tavoita sitä, miksi pitää tiukasti päättää jokin päivittäinen ruutuaika lapselle, eli siis se aika jolloin lapsi saa katsoa tv:tä/olla tabletilla. Toki olen tietoinen joistakin tutkimuksista (jotka toistaiseksi ovat hyvin suppeita) että ruutuaika vaikuttaa oppimisaikeuksien kehittymiseen ja univaikeuksiin jne. Mutta toisaalta, itse olen ainakin huomannut sen miten paljon tuollainen 2-3 -vuotias oppii esim. katsellessaan Ryhmä Hau:ta. Olen itsekin katsellut useamman jakson, ja todennyt että onpas hyvä ohjelma ja kylläpä tässä opetetaan paljon. Samoin tabletilla pelattavat palapelit, jotka meillä ovat tosi suosittuja ym. oikeasti kehittävät tekemiset tuon ikäisille. Ja varsinkin hoitopäivien jälkeen kotiintullessa meidän poika kaipaa selkeästi rauhoittavaa hetkeä. Toki on muutakin rauhoittavaa tekemistä kuin lastenohjelmat, ja teemme muutakin, mutta pointti on se että mun mielestä tää on toistaiseksi ainakin vielä sellainen asia, josta en niin kauheasti stressaa. Saattaa olla että tänään poika katselee ohjelmia/on tabletilla yhteensä 2 tuntia, voi olla että seuraavina (useampina) päivinä ei ollenkaan. Sopivassa suhteessa siis, ilman kauheeta haloota :)



Rytmistä kiinnipitäminen

Mä oon pikkujäbän syntymästä asti uskonut rytmeihin. Toki vauvavuotena ne ovat mitä sattuu, ja harva siihen pystyy vaikuttamaan. Mutta kun alettiin pääsemään pois ihan vauvavauva-nukkumisesta, 1-2 päikkäreiden rytmiin (n.1-vuotiaana), niin siitä lähtien meillä on nukuttu päiväunet aina klo. 12-14 välissä. Okei, joskus 12:30-14:30 mutta eniwei. Ja tähän itse opetin lapseni ja yllättävän pian se alkoikin sujua aikanaan. Ja sen jälkeen on siitä pidetty aina kiinni, huolimatta siitä missä olemme. Ja edelleen meidän 3v2kk nukkuu tuon välin, kotona ja päiväkodissa. Uskon selkeiden rytmien rauhoittavan lasta ja selkiyttävän lapsenkin elämää vaikkei ne sitä toki itse vielä siinä vaiheessa tiedä/arvostakaan :D  

Lapsen toiveet

Me tehdään tosi paljon juttuja pikkujäbän toiveiden mukaisesti. En luokittele sitä varsinaisesti tähän muoti-ilmiöön, lapsentahtisuuteen, kuuluvaksi koska juuri edellisessä kohdassa kerroin että esim. päivän rytmin(nukkuminen&ruokailut) meillä määrittelee aikuinen. Mutta muuten sitten mennäänkin aika paljon lapsen toiveiden mukaisesti, vapaahetkinä siis. Jos pikkujäbä sanoo meidän yhteisen vapaapäivän aamuna että "äiti, voidaanko tänään mennä sun koululle syömään ja katsomaan jonnekin ambulansseja", niin me sitten tehdään jossei muita suunnitelmia ollut. Tai jos pikkujäbä kysyy jossain kohtaa viikkoa että "mennäänkö viikonloppuna kaikki yhdessä kävelylle", niin sanon miehelleni että hei mennääs viikonloppuna koko perhe yhdessä kävelylle kun lapsemme sitä toivoi. Nää on siis tällaisia toisaalta aika pikkujuttuja mitä jäbä pyytää, ja ehkä siksi niihin on ollut aina aika helppo suostua. Mä jotenkin tykkään siitä, että niitä harvoja vapaa-ajan hetkiä saa myös lapsi päättää mitä tehdään. Toki meillä on hurjan paljon aikuisenkin päättämää tekemistä (kauppa, kyläilyt, jne.), mutta jos vaikka matkalla kauppaan lapsi sanoo että "käydäänkö kattomassa autoja autokaupassa matkalla", niin usein kurvaan autokaupan pihan kautta. En pidä sellaisesta että aina kaikkeen sanottaisi lapselle "ei", ihan vaan periaatteesta ettei lapsi saa päättää vaan aikuinen päättää, tai sanottaisi "ei" sen takia ettei itseä nyt huvita.



Imetyksestä vouhottaminen

Tää on nyt useamman vuoden ollut jo arkipäivää. Milloin vouhkaa iltalehti, milloin kaikenlaiset bloggaajat instassa, milloin mitäkin. Mulla on tähän(kin) aika neutraali linja, imettäköön se kuka kykenee ja sen päälle vielä haluaa. Ja olkoon imettämättä se kuka ei kykene syystä tai toisesta tai ei halua. Kyllähän jokainen tästä asiasta ne suositukset tietää, mutta ne ovat vain suosituksia. Jokaisen kannattaa muistaa se. Suosituksia on tässä maailmassa niin monta sivua että yksi ihminen ei elämänsä aikana edes ehtisi niitä lukea. Itse koitan aina muistaa sen, että suosituksista huolimatta nämä ovat jokaisen valintoja ja päätökseen voi vaikuttaa todella moni asia. Tai sitten voi olla fysiologinen tekijä eli jokin sairaus joka estää imettämisen. Tai voi olla että kertakaikkiaan maitoa ei tule, vaikka kuinka tahtoisi imettää. Syitä voi olla niin monia kuin ihmisiäkin on, ja siksi koitan itse suoda jokaiselle ymmärtävän ajatuksen oli niin tai näin.



Vanhempien sängyssä yöunien nukkuminen / väliin köpötteleminen keskellä yötä

Meillä (vai mulla?:D) on vahva periaate siitä että yöunet nukutaan omassa sängyssä, ja mikäli yöllä herätään niin äiti tai isä voi tulla hetkeksi viereen "nukkumaan" tai silittelemään, jos näkee vaikka pahoja unia tms. mutta omassa sängyssä siis nukutaan eikä tulla äidin ja isän väliin. Tässä on aika montakin pointtia, suurin tietysti se että en missään nimessä halua opettaa lastani tulemaan väliin koska sittenhän se nukkuu siellä teiniksi asti ja hyvästi se vähäinenkin halailuaika miehen kanssa! Ja kyllä parisuhdettakin pitää hoitaa, jokaikinen päivän toiminto ei mun mielestä voi mennä lapsen ehdoilla (eli että vielä yölläkin saisi tulla väliin kun hyvin pikälti päivät kumminkin menevät ns. tuollaisen 3v.:n ehdoilla). Toisekseen, ainakin meidän lapsi oon niin kamala hyrrä pyörimään ja potkimaan, että itse en saa nukuttua silmäystäkään enää jos hän tulee meidän väliin. Muutama kerta kokeiltu on esim. mökkioloissa tms. missä omaa sänkyä ei ole ollut ja voi hyvää päivää. Ei mun kannata mennä siihen samaan sänkyyn ollenkaan jos mielin nukkua. Viikonloppuisin päiväunet pikkujäbä saa nukkua meidän sängyssä jos haluaa, ja sen tuntuukin olevan maailman paras paikka nukkua päiväunia. Yleensä vielä mennessänsä höpöttelee ylpeänä "nyt minä saan mennä äitin ja isän sänkyyn nukkumaan päiväunille". Tämä järjestely on toiminut meillä tosi hyvin, ja jos lapsi herää yöllä, niin huutelee huoneestansa äitiä tai isää (jos siis kokee tarvitsevansa vanhemman seuraa/turvaa) eikä automaattisesti köpöttele meidän huoneeseen. Aamuisin kyllä tietää, että silloin saa tietenkin tulla rauhassa heräilemään äitin ja isän kainaloon, äidin ja isän sänkyyn<3

Siinäpä minun ei-niin-suosittuja mielipiteitäni äidin roolissa, saat kertoa rohkeasti mitkä sinun ovat?

 


torstai 1. joulukuuta 2016

Harjoittelijana olon ihanuus


Tiettekö, kun varmaan joka asiassa mitä teet, niin aina jossain kohtaa tulee täysi turhautuminen. Tai no, ei nyt välttämättä joka asiassa mitä teet. Mutta tarkoitan esimerkiksi töissä; vaikka kuinka pitäisit työstäsi niin aina joskus vaan tulee niitä hetkiä kun kaikki turhauttaa ja ei vaan jaksa. Tekis mieli oikeasti potkia niitä seiniä ja haistattaa kaikille juuri sitä itseään.

Mulla tällä hetkellä potkii pahasti päähän harkassa oleminen. Eli työyhteisössä oleminen opiskelijan roolissa. Vaikka tykkään ihan mielettömästi sairaanhoitajan työstä, olinpa sitten missä tahansa harkassa, niin en vaan jaksa sitä kaikkea muuta shaissee mitä harjoittelijana oleminen on. Harjoittelijana oleminen vaatii koko ajan todella paljon. Olen nyt viimeisesti 6kk:sta viettänyt 5kk palkattomassa harjoittelussa eri paikoissa, ja kieltämättä nyt on tunne että riittää hetkeksi.

1. Harjoittelijana minun täytyy aina jaksaa hymyillä ja olla superystävällinen kaikille työyhteisössä, vaikka minulle oltaisiin ilkeitä, töykeitä, jätettäisiin kertomatta asioita jne. Työyhteisössä opiskelijan roolissa olevana täytyy aina olla kuin mikään ei haittaisi, kestohymy kasvoilla.

2. Joka kerta uuteen paikkaan mennessäni on edessä ne samat asiat, jotka tekevät olon ns. epämukavaksi: missä ovat vessat, missä voin säilyttää evääni, saanko omat avaimet tällä(kään) osastolla vai joudunko pyytämään joltakin avainta lainaksi joka kerta kun tahdon vessaan tai tarvitsen laukustani (joka on lukossa olevassa taukotilassa) siteen tai särkylääkkeen, miten tauotus menee, onko opiskelijana ok olla taukotilassa/kansliassa, jos ohjaajani lähtee jonnekin esim.huoneesta niin kävelenkö perässä vai jäänkö odottomaan jos minulle ei sanota mitään, jne. Hirrrrrveen paljon kaikkea on, ja yleensä luettelemani asiat ovat ihan justiinsa niin epämukavia harkan loppuun asti.

3. Harjoittelijana minun täytyy aina jaksaa olla kiinnostunut kaikesta, mitä minulle opetetaan. Toki kaikki tieto on arvokasta, mutta esim. tässä kohtaa kun itse olet alkamassa erikoistumaan psykiatriseksi sairaanhoitajaksi, ei viimeisessä ns. perusopintojen harkassa välttämättä kiinnosta se mitä kaikkia aineita kuuluikaan allergiatestien ihopistossarjan 5.erikoissarjaan, varsinkin jos olet tekemässä lasten harjoittelua ja sinun pitäisi oppia lasten hoitotyöstä ja lasten lääke- ja nestehoidosta. Mutta silti sinun täytyy leikkiä kiinnostunutta juuri tuostakin ihopistossarjan 5.erikoissarjan osasta, jota työntekijä selittää sinulle vartin. Täytyy olla kiinnostunut tiedosta, jota en koskaan tule työssäni tarvitsemaan, ellen juuri työskentelisi tuolla paikassa ja tiedän että sitä ei tule koskaan tapahtumaan.


4. Harjoittelijana joutuu siis omaksumaan järjettömän määrän tietoa, joka ei edes ole ns. sairaanhoitajan perustietoa. Valtaosa harjoitteluista tapahtuu ns. erikoissairaanhoidonyksiköissä sen vuoksi, ettei Pirkanmaan alueella ole harjoittelupaikkoja tarpeeksi opiskelijamäärään nähden. Kun harjoittelu tapahtuu jossain erikoisalan yksikössä, se tarkoittaa aika kapeaa harkkamateriaalia juuri siinä harkassa. Tämä aiheuttaa opiskelijalle hieman ikävän tilanteen, koska täytyy kerätä motivaatiota omaksua läjäpäin tietoa, josta heti tietää ettei sitä tarvitse tai sen tarvitseminen on hyvin epätodennäköistä ellei sitten jonain päivänä satu eksymään töihin juuri siihen erikoissairaanhoidonyksikköön.

 5. Harjoittelijana täytyy olla koko ajan valmis ottamaan vastaan palautetta. Postiiviista, negatiivista, rakentavaa, ei niin rakentavaa, "minun mielestäni kannattaisi tehdä tämä näin" -palautetta, seuraavasssa sekuntissa "minun mielestäni se pitää kyllä tehdä näin" -palautetta, olla lisäksi itse aktiivinen pyytämään palautetta.... voi luoja etten muuta sano! Tästäkin huolimatta voi olla niin, ettet oikeasti saa juurikaan mitään palautetta, nimenomaan siis sitä rakentavaa, koko harjoittelun aikana. Mutta kaikkea muuta kylläkin.

6. Harkassa ollessa olet jatkuvasti tarkkailevan silmän alla. Ihan joka sekunti joku kyttää miten teet minkäkin teknisen asian, miten vastaanotat potilaat ja jos vastaanotolla on mukana muita perheenjäseniä niin miten huomioit perheen jne. On melkoiset paineet tehdä työtä se 37,5h/vko niin että joku koko ajan arvioi sitä mitä ja miten teet. Silti pitäisi yrittää tehdä mahdollisimman rennosti kaikki. Helppo homma.


Summasummarum. Tätä listaa vois jatkaa loputtomiin. Aloitin tän postauksen tekemisen jo kesken viimeisen harkkani, mutta en koskaan ehtinyt kirjoittamaan tätä loppuun asti. Nyt onneksi harkka loppui tämän viikon maanantaina, ja ihan hetkeen ei tarvitse opiskelijan rooliin hypätä työelämässä, vaan ensi viikosta alkaen pääsen ihan oikeisiin töihin tienaamaan ja tekemään työni rauhassa ilman jatkuvaa arvostelua! :)


tiistai 1. marraskuuta 2016

Jotain uskomatonta tapahtui

Nimittäin viime lauantaina. Lähdimme ystäväni S:n kanssa heti aamusta kohti Helsinkiä, ja tiedossa oli aivan erityinen reissu. Meillä oli siellä aivan erityinen määränpää. 

Taisin kertoakin 30-vuotis synttäripostauksessani että sain aivan mahtavan lahjan kaikilta ystäviltäni ja läheisiltäni: Louis Vuittonin lahjakortin. Niinpä vihdoin viime lauantaina lähdimme S:n kanssa shoppailemaan Luikkarille! 



Ja palveluhan oli aivan mahtavaa Louis Vuittonin Helsingin liikkeessä. Mikäs siinä vihreetä teetä siemaillessa. 


Ja toki sieltä löytyi käyttöä lahjakortille! Mulla ei ollut tuonne lähtiessä mitään hajua esim. laukkujen hinnoista, koska niitähän ei tietenkään lue netissä tai muuta vastaavaa. Toki nyt pieni haju oli, muttei mitään varmaa tietoa. Tiesin toki mitä haaveilin, muttei ollut hajua millaisella summalla sen unelmani saisi ulos kaupasta :D 



Lopputulos oli kuitenkin paras mahdollinen, sain juuri sen mitä halusin<3 

Laukkuostoksen jälkeen mentiin yhden ystävämme kanssa syömään Virgin Oiliin, on kyllä kerta toisensa jälkeen ihan paras paikka! 


Sitten vielä kahville merenrantaan ennen kotiinlähtöä :) 


Illalla kotona oli aikas onnellinen olo ei-niin-pienen pakettini kanssa! 


Ja sieltähän kuoriutui Neverfull MM ihanassa damier azur - kuosissa ja värissä! 


Iltahämärässä puhelimella kuvattaessa ei kuvien laatu päätä nosta, pahoittelut siitä. 

Heti sunnuntaina lähdin kaupoille pyörimään uuden laukkuni kanssa <3 


Materialismionnellisuutta parhaimmillaan :) ja kiitos kuuluu ihan jokaikiselle niistä kymmenistä ihmisistä jotka tähän lahjakorttiin osallistuivat! Tämä 30-vuotislahja jää varmasti mieleen, koska sain vihdoin toteutettua yhden suurimmista unelmistani! :)